Kanadansuomalaisten puhumassa kielessä, finglishissä, on kiintoisia piirteitä. Se perustuu sille suomelle, jota he ovat puhuneet Suomesta lähtiessään, ja tämän päälle tulee englannin vaikutus. Eri vuosikymmeninä lähteneillä on tietysti erilainen suomi pohjalla, minkä huomaa erityisesti uudissanojen kohdalla. Ihmiset saattavat puhua muuten ihan tavallisen kuuloista nykysuomea, mutta tietokone kulkeekin nimellä ”kompjuutteri”. Lainasanojen lisäksi englanti puskee läpi erilaisina fraaseina ja täytesanoina.

Toisaalta jotkin suomalaiset ilmiöt säilyttävät sitkeästi suomenkielisen ilmaisunsa muuten englanninkielisessä tekstissä. Lehdessä oli äskettäin kokouskutsu, jossa ihmisiä houkuteltiin paikalle lupaamalla ”free pullakahvit”.

Yksi lystikkäimmistä finglishin sanoista on ”kielinen”, millä viitataan vain ja ainoastaan englanninkielisiin ihmisiin.

Ei ole tietenkään vain yhtä kanadansuomea, vaan eri ihmisillä on hyvin erilainen kieli. Täällä on ihmisiä, jotka ovat syntyneet ja asuneet koko ikänsä Kanadassa, mutta puhuvat liki täydellistä suomea, koska vanhemmat ovat sen heille halunneet opettaa. On myös ihmisiä, jotka ovat syntyneet Suomessa, muuttaneet tänne eivätkä ole juuri olleet tekemisissä muiden suomalaisten kanssa, ja heillä saattavat suomen sanat välillä unohtua.

Kielenkäyttö lienee paljolti tottumiskysymys. Tietyt ihmiset saattavat puhua keskenään englantia, vaikka molemmat osaisivat täydellistä suomea. Kun seurueeseen liittyy joku ylimääräinen, yhtä lailla molemmat kielet hallitseva henkilö, hänelle puhutaankin suomea. Ja toisin päin.

Myös oma suhde kieleen, tai kieliin, nousee täällä väkisinkin korostuneella tavalla esille. Koen tyytyväisyyttä siitä, miten sujuvasti tulen toimeen englannilla, ja vastaavasti turhautuneisuutta siitä, miten olematon ranskan taitoni on, varsinkin kun ottaa huomioon miten paljon aikaa olen eri vaiheissa käyttänyt ranskan opiskeluun.

Olen muuten vakaasti sitä mieltä, että en ole oppinut englantia niinkään paljon koulussa kuin erilaisten populaarikulttuurituotteiden parissa. Kai koulustakin jonkun pohjan sai, mutta elokuvat, tietokonepelit ja pop-musiikki ovat opettaneet huomattavasti enemmän englannin vivahteita. Tunnen raamatulliset thou/thee-pronominit ja niiden kanssa käytettävät verbimuodot, koska vietin enimmän osan vuodesta 1989 Lord Britishiä pelastamassa. Tietokonepelejä noihin aikoihin harrastaneet tietänevät, että Ultima V:stä on kyse.

Ennen kaikkea täällä huomaa oman äidinkielensä merkityksen. Täällä pystyn sentään päivittäin puhumaan suomea ihmisille, ja toisaalta hallitsen paikallisen kielen. Mutta annas olla, jos pitäisi muuttaa vaikkapa Kiinaan. Luulen, että juuri kielipuolisuus tekisi asettumisesta vaikeaa.

Suomi on minulle tapa tulla toimeen, sekä ansainnan että maailman hahmottamisen välineenä.

Olen joskus pyöritellyt ajatusta kielestä viimeisenä vastarinnan välineenä. Maa voidaan amerikkalaistaa tai venäläistää, käyttäen kapitalismia tai sotilaallista voimaa, mutta jos kyseisen maan asukkaat puhuvat vaikkapa nyt sitten suomen kaltaista kieltä, joka on lähes koko muulle maailmalle käsittämätön, on heillä kohtalaisen hyvät lähtökohdat tehdä vähintäänkin henkistä vastarintaa hamaan ikuisuuteen.

Tapasin taannoin työn merkeissä lukioikäisen pojan, joka oli viettänyt noin ensimmäisen puoliskon elämäänsä Suomessa, ja osasi siis täydellisesti molemmat kielet. Tämä nuorimies ei kuitenkaan nauttinut elostaan Kanadassa alkuunkaan, vaan aikoi lähteä Suomeen (armeijaan) heti koulut käytyään. Hän teki myös jonkinasteisen numeron siitä, että puhui englantia hyvin vastentahtoisesti, vaikka paikalla olleista nuorista vain hän ja veljensä osasivat suomea. Vieraalle maalle joutunut 2000-luvun fennomaani siis.