Olen yrittänyt vältellä levykauppoja täällä, etten halpojen hintojen houkuttelemana sortuisi yltiöpäisiin ostoksiin. Toistaiseksi ainoa levyostos tuli tehtyä keikalla kuullun innoittamana. Menin torstaina Hard Rock Cafeen, lähinnä nähdäkseni olisiko Now'ssa puffattu norjalainen tyttöbändi mistään kotoisin (paitsi Norjasta). Ei ollut, ja vielä vähemmän sitä seurannut hard rock -ryhmä. Olin jo aikeissa lähteä kotiin, mutta päätin kuitenkin odottaa vielä viimeistä esiintyjää.

Se odotus palkittiin. Carole Pope esitti kitara-basso-rummut -trion säestämänä kerrassaan erinomaista musiikkia. Vähän niin kuin Patti Smith ja Television olisivat tehneet yhteisen levyn joskus 1977.

En ollut koskaan kuullutkaan Carole Popesta, mutta jonkinasteinen kulttihahmo tämä täti ilmeisesti on: vaikutti 1970- ja 80-luvuilla Rough Trade -yhtyeessä, ja on sittemmin tehnyt pienimuotoista soolouraa. Avoimesti lesbo, heilastellut jossain vaiheessa Dusty Springfieldin kanssa. Ostin siis parin vuoden takaisen Transcend-levynsäkin, mutta se sisältää kyllä paljon kehnompia versioita noista keikalla niin upeista biiseistä.

Kovin paljon en ole keikoilla juossut, vaikka tarjontaahan täällä on ylenmäärin, ja Now'n keikkakalenterissa mainitaan kuluttajaystävällisesti aina jotakin bändien musiikkityylistä. Viikko takaperin olin menossa katsomaan "freak folkiksi" kategorisoitua duoa, mutta ilmoitetussa paikassa olikin tarjolla jotain aivan muuta.

Kuluneella viikolla keikkatarjonta on ollut vielä tavallistakin intensiivisempää Canadian Music Weekin ansiosta. CMW on musiikkibisnesväen verkostoitumistapahtuma, joka meille tavallisille kuolevaisille merkitsee sitä, että Torontossa esiintyy muutaman päivän aikana satoja bändejä ympäri Amerikkaa ja Eurooppaa.

Suomalaisiakin bändejä CMW:n ohjelmassa oli lähemmäs kymmenen. Perjantaina kaupunkiin rantautui Musexin järjestämä Finnish Moosic Tour -kiertue, jolle osallistuivat KTU, 22-Pistepirkko, Lodger ja Disco Ensemble. Entuudestaan tuttuja olivat ainoastaan Pistepirkot ja Lodger – jälkimmäinen lähinnä hupaisien animaatiovideoidensa ansiosta – mutta molemmat uudet tuttavuudet yllättivät positiivisesti, ja tarjosivat hyvää harjoittelumateriaalia aiemmin tällä viikolla ostamani Sony A100:n käyttämiseen.

KTU on siis Kimmo Pohjosen ja kahden King Crimson -miehen yhteisprojekti, äärimmäisen progressiivinen mutta myös äärimmäisen meiningillinen bändi. Ja Pohjonen on haitarinsa kanssa aika velho. En ollut aiemmin nähnyt miestä muuta kuin joskus muinoin Ismo Alangon Säätiössä, mutta olisi ilmeisesti kannattanut. Ja KTU ainakin kannattaa nähdä, jos tilaisuus tulee – itse asiassa Suomessa tilaisuus on näköjään juuri ollut tammikuun lopulla.

Levyostoksiin palatakseni, yhden hankinnan aion itselleni sallia; itse asiassa koen sen lähes velvollisuudekseni, joskin hyvin mukavaksi sellaiseksi. Neil Youngilta nimittäin julkaistaan ensi viikolla vuoden 1971 soololive, joka on nauhoitettu Toronton Massey Hallissa.

Täällä se Niilo soitti. Kierrätin Pistepirkkoja perjantaina pari tuntia kaupungilla,
ja Massey Hall sattui kohdalle, kun ensin kävelin epähuomiossa pari korttelia ohi aiotun.