Tätä kirjoittaessani olen ollut jo kaksi viikkoa Torontossa, mutta en ole vielä ehtinyt kirjoittaa sanaakaan siitä – enkä kirjoita ihan vieläkään; nyt seuraa syrjähyppy Montréaliin, jossa olin viikonlopun mittaisella juttukeikalla.

 

Visiitti ranskankielisen Kanadan tärkeimpään kaupunkiin (joka oli vuosikymmenien ajan koko Kanadan taloudellinen ja kulttuurinen keskus) kuului ehdottomasti myös vapaa-ajan suunnitelmiini, mutta en arvannut pääseväni sinne näin pian – ja työnantajan laskuun.

 

 Montrealin metrossa on kumirenkaat.

Tämän rouvan kissankuljetusvaunussa ei ollut.

 

Montréal mainitaan usein Kanadan ja koko Pohjois-Amerikan eurooppalaisimmaksi kaupungiksi, ei ainoastaan ranskankielisyytensä vaan myös arkkitehtuurinsa ja yleisen "mannermaisen" atmosfäärinsä vuoksi.

 

Kauheasti en kaupunkia ehtinyt katselemaan enkä tunnelmia maistelemaan, mutta lauantaiaamuna oli tilaisuus lyöttäytyä neljänneksi pyöräksi pienimuotoiselle kiertoajelulle, jonka arvovaltaisempi osallistuja oli Suomen armeijan kenttäpiispa vaimoineen. Yhdessä henkilössä oli siis edustettuna kaksi instituutiota, joiden kanssa tekemisissä olemista olen aktiivisesti vältellyt ja joihin olen aikoinani suhtautunut jopa hysteerisen kriittisesti. Ei sillä, että tästä olisi seurannut mitään ongelmia.

 

Kiertoajelu sisälsi tutustumisen l'Oratoire Saint-Joseph du Mont-Royaliin, joka on korkealle rinteeseen rakennettu valtava kirkko. Kupoli on kuulemma maailman toiseksi suurin, heti Pietarinkirkon jälkeen. Kirkon museon yhteydessä säilytetään sen perustajan, veli Andrén, sydäntä, mikä luterilaistaustaisen agnostikon korvissa kuulostaa melko oudolta, etten sanoisi okkultistiselta.

 

Vähemmän mystinen mutta vähintään yhtä paljon kulmakarvoja ryppyyn vetänyt seikka oli se, että kirkon sisään oli rakennettu laaja liukuportaiden sarja. Liukuporras on vähän samanlainen apparaatti kuin vaikkapa neonvalo sikäli, että sitä on vaikea mieltää yhteen minkään oletusarvoisesti hartaan tai pyhän ilmiön kanssa. No, eivät ne sentään kirkkosalissa tai kappeleissa kulkeneet, vaan vierailijalogistisissa välitiloissa.

 

Hieman peljoittava oli kirkkosalin seinustalla seisseiden korkeiden apostolien patsaiden joukossa ollut kaksipäinen "Paavali-Pietari". Roomalaiskatolisen teologian tuntemukseni on niin ohutta, että kaksoishahmon merkitys jäi hämärän peittoon.

 

Kaksinaamainen mutanttiapostoli.

 

Omalla ajallani kävin vaeltamassa pyhiin paljon pienemmän kirkon luona, Montréalin vanhassa kaupungissa sijaitsevan Chapelle Notre-Dame-de-Bon-Secoursin. Paikka tunnetaan myös merimieskirkkona, koska Saint-Lawrence -jokea pitkin merelle lähteneillä merimiehillä oli tapana poiketa kirkossa pyytämässä siunausta matkoilleen.

 

Itse halusin nähdä paikan maallisemmista syistä. Kirkon katolla sijaitseva neitsyt Marian patsas on se "our lady of the harbour", joka mainitaan Leonard Cohenin Suzannessa (en liene ainoa, joka on luullut tekstinkohdan viittaavaan Suzanneen itseensä). "Meren tähtenä" tunnettu patsas sijaitsee kirkon katolla "väärinpäin", selkä pääovea kohti, mikä johtuu tietenkin siitä, että kasvot ja siunaavat kädet on suunnattu satamaan päin.

 

Meripoikki meit varjelkkon daevas.

 

Cohenin ohella Montréalin toinen kuuluisa ja karismaattinen kasvatti on Kanadan entinen pääministeri Pierre Elliott Trudeau. Mutta Trudeau ansaitsee oman lukunsa, joten hänestä myöhemmin.