Demokratian huonoihin puoliin lukeutuu se, että kaikki muut ovat väärässä paitsi minä. Eikös se näin ole itse kunkin minän kohdalla?
Minua on turha Suomen vaalituloksesta syyttää. Annoin ääneni Toronton konsulaatissa ensimmäisenä ennakkoäänestyspäivänä. Vietin siellä koko päivän tehden häikäisevää vaalireportaasia.
Kanadan kaikkiaan kuudella vaaliuurnalla kävi yhteensä 335 suomalaista. Joukkoon mahtuu niin tuoreita tulokkaita kuin Kanadaan jo vuosikymmeniä sitten muuttaneita. Minulle entuudestaan tuntematon asia oli se, että vuoden 2003 kansalaisuuslain myötä olemme saaneet kansamme jatkeeksi koko joukon sellaisia uusia suomalaisia, jotka eivät ole välttämättä koskaan käyneetkään Suomessa – eli toisen tai kolmannen polven ulkosuomalaisia, jotka ovat oikeutettuja Suomen kansalaisuuteen sukujuuriensa takia.
Näille kaksoiskansalaisuuden hankkineille Suomen puoluekenttä ja vaalijärjestelmä ovat tietysti aika vieraita. Yksi nuori nainen totesi omasta äänestyspäätöksestään, että "it's not the most educated vote". Jotkut tulivat uurnille vanhempiensa tai isovanhempiensa houkuttelemina, jotkut kai aidosta mielenkiinnostakin. Vanhoistakin suomalaisista moni oli epätietoinen esimerkiksi siitä, mihin vaalipiiriin kuuluu. Yksi rouva tiedusteli minulta, mikä se nyt onkaan se suurin puolue ja kuka on suosituin ehdokas. Halusi kai olla voittajan puolella.
Kanadaankin on povattu parlamenttivaaleja täksi kevääksi, mutta nyt näyttää siltä, ettei niitä tulekaan. Moni kommentaattori arveli konservatiivipääministeri Stephen Harperin johtaman vähemmistöhallituksen kaatuvan tällä viikolla budjettiäänestykseen. Bloc Québécois ilmoitti kuitenkin maanantaina budjetin esittelyn yhteydessä tukevansa budjettia, ja asia on ilmeisesti sitä myöten selvä. Tosin konservatiivien on arveltu pyrkivän tästä huolimatta uusiin vaaleihin, sillä tämänhetkiset mielipidemittaukset lupaisivat heille vaalivoittoa... Suomessa kun viimeisestä vähemmistöhallituksesta on jo 30 vuotta, niin tämä logiikka tuntuu erikoiselta.
Kanadan parlamentissa on tätä nykyä edustettuna neljä puoluetta: konservatiivit (125 paikkaa), liberaalit (101), Bloc Québécois (50) ja NDP eli New Democratic Party (29). Karkeasti yleistäen konservatiivien voi sanoa vastaavan Suomen kokoomusta, liberaalien demareita, NDP:n Vasemmistoliittoa ja BQ:n RKP:tä. Etenkin viimeisen kohdalla yleistys on todella karkea – jos RKP tavoittelisi ruotsinkielisten alueiden itsenäisyyttä, niin oltaisiin jo lähempänä. Konservatiiveille ja liberaaleillekin paremmat vertailukohteet löytyvät USA:n republikaaneista ja demokraateista.
Historiallisesti katsoen nykyinen konservatiivihallitus on poikkeuksellinen. Viimeisen sadan vuoden aikana liberaaleilla on täällä ollut vähän samanlainen valtionhoitajapuolueen asema kuin demareilla Ruotsissa.
Britannian ja Yhdysvaltain tavoin täällä noudatetaan enemmistövaalitapaa, eli kustakin vaalipiiristä valitaan vain yksi ehdokas. Tämän vuoksi noin 4,5 prosentin kannatusta nauttivat vihreät eivät täällä ole saaneet ensimmäistäkään edustajaa parlamenttiin.
Enemmistövaalitapa saattaa toisinaan johtaa hyvinkin dramaattisiin muutoksiin puolueiden parlamenttiedustuksessa. Vuoden 1993 vaaleissa konservatiivien edustajamäärä putosi 151:stä kahteen! Näitä vaaleja seurasi Kanadan oikeistossa kymmenvuotinen hajaannuksen aika; nykyinen uusi konservatiivipuolue perustettiin vasta vuonna 2003.
Vaalitavan ohella Kanada on perinyt entiseltä emämaaltaan eräitä huomattavan epädemokraattisia piirteitä hallintojärjestelmäänsä. Parlamentti jakautuu täälläkin ala- ja ylähuoneeseen, joista ainoastaan alahuone valitaan vaaleilla. Ylähuoneen eli senaatin edustajat nimittää pääministeri, ja paikat ovat periaatteessa elinikäisiä. Senaattorilta vaaditaan vähintään 30 vuoden ikää ja 4000 dollarin varallisuutta. Mielenkiintoinen rajanveto: se ei tee senaatista niinkään eliitin kerhoa, mutta pitää taatusti opiskelijat, työttömät ja köyhälistön sieltä pois. Vaikka eipä näitä ryhmiä juuri Suomenkaan eduskunnassa näy...
