Putouksia on todellakin monikossa kaksi, pienempi American Falls ja Kanadalle kuuluva Horseshoe Falls. Maiden raja kulkee Niagara-jokea pitkin, putousten kohdalla näiden väliseltä saarekkeelta.
Luultavasti se kohta Yhdysvaltain rajaa, jossa selvitään kaikkein
vähimmällä vartioinnilla luvattoman maahantulon varalta.
Putouksiin liittyy paljon ihmeellistä. Ihmeellisintä on tietysti alas vyöryvän vesimassan määrä sinänsä (vaikka nyt näinkin laimeimman mahdollisen Niagaran – talviaikaan suurin osa virtauksesta ohjataan sivuun putouksista sähköntuotantoon). Horseshoe Fallsin jyrkänteen partaalla seisoessa tuntuu käsittämättömältä, että useampikin itsesuojeluvaistonsa hukannut on vuosikymmenien mittaan tietoisesti ja omasta tahdostaan pyrkinyt laskemaan partaan yli tynnyrillä tai muulla apuvälineellä. Se, että osa näistä kaistapäistä on selvinnyt tempauksestaan hengissä, tuntuu lähinnä vittuilulta tosiasioita kohtaan.
Ihmeellistä, vaikka toisaalta hyvinkin järkeenkäypää on myös se, että Niagaran vesimassat rapauttavat partaan kalliota niin, että putoukset siirtyvät vuosittain joitakin kymmeniä senttejä yläjuoksulle päin. Tuhansien vuosien kuluessa putoukset peruuttavat yläpuolisen Eriejärven rannoille ja valuttavat sen kuiviin.
Ihmeellistä on sekin, että ihminen, tuo tarttumaotteella siunattu apina, on edellisen seikan tiedostettuaan pyrkinyt insinööritoimin hidastamaan putousten eroosiota. Vuonna 1969 American Falls "sammutettiin" viiden kuukauden ajaksi patoamalla siihen johtava virta, jotta Yhdysvaltain armeijan pioneerit pääsivät vahvistamaan putouksen reunaa!
Jos Niagaran putoukset olisivat sijainneet Neuvostoliitossa, olisi joku puoluevirkamies varmaan keksinyt, että ne pitää saada putoamaan ylöspäin.
Kotoinen Korkeakoski ei ehkä ole yhtä ihmeellinen ilmestys kuin Niagara, mutta toisaalta siihen on käsitettävämmän mittakaavansa ansiosta helpompi suhtautua jotenkin naapurillisen tuttavuuden hengessä. Että virtaa sinä, minä haen kaupasta perunoita.
