Aika Torontossa alkaa olla lopussa. Aikaa Kanadassa on jäljellä vielä kolme ja puoli viikkoa.

Huomiseksi minulla on lippu Philip Glassin ja Leonard Cohenin yhteisprojektin Book of Longing maailmanensi-iltaan. Glass on säveltänyt musiikkia Cohenin viimeisimmän kirjan runoihin, ja Cohen lukee (nauhalta kaiketi) tekstejään siihen päälle.

Ylihuomenna lennän Halifaxiin, ja lähden sitten kiertelemään Kanadan itäisiä rannikkoprovinsseja ("Maritimes"). Sen kummempaa matkasuunnitelmaa ei ole, katson minne nenä vie ja mitä vastaan sattuu. Ihmettelemisen arvoisilta niillä nurkilla vaikuttavat ainakin 17-metrisistä vuorovesistä tunnettu Bay of Fundy sekä hulppeita rannikkomaisemia tarjoava Cape Breton.

Hassua on, että lähes kaikki täällä kohtaamani ihmiset kysyvät – kun olen maininnut matkustavani itään – että well, enkö aio mennä länteen. Ilmeisesti loputtomien preeriatasankojen, Kalliovuorten ja British Columbian ajatellaan tarjoavan se olennainen kanadalainen kokemus.

Itseäni on kuitenkin koko ajan kiinnostanut ennen kaikkea juuri itä: Nova Scotia, Newfoundland ja Prince Edward Island. Sama juttu Yhdysvaltojen kanssa: siinä maassa minua huvittaisi reissata lähinnä Uudessa Englannissa. En osaa edes tarkalleen sanoa, miksi. Ainakin molemmissa maissa itäosilla on tarjottavanaan parisataa vuotta enemmän historiaa (siis eurooppalaista sellaista), ja sitä myöten idästä löytyvät viehättävimmät kaupungit ja kylät.

Itärannikon provinssit ovat vähän niin kuin Kanadan Kainuu ja Lappi – muuhun maahan verrattuna aliteollistuneita, köyhiä ja työttömyyden vaivaamia. Aluepoliittisesti ajatellen niihin on mukavampi kantaa omat vähäiset turistipennosensa kuin öljytuloilla rikastuneeseen Albertaan. Ei sillä, että voisin väittää kauheasti Kainuun tai Lapin taloutta virkistäneeni.

Toki jos aikaa ja rahaa olisi loputtomasti, niin mielelläni kulkisin kaikki provinssit ja territoriot läpi. Kolme päivää kestävä junamatka Torontosta Vancouveriin olisi varmasti aika mainio. Tämä maa nyt vain sattuu olemaan niin iso (noin 30 kertaa Suomen kokoinen), että parempi keskittyä johonkin paikkaan ja alueeseen ja yrittää nähdä se kunnolla. Ehkä sitten toiste enemmän.

Tämä matkapäiväkirja päättyy tähän. Aikomukseni ei ole jatkaa minkään sortin blogin pitämistä Suomessa, koska se menisi pian siihen, että ryhtyisin selostamaan, millaista maitoa ostin kaupasta. Täällä olen ostanut yleensä Organic Meadows -meijerin rasvatonta luomumaitoa.

Tulin Torontoon neljä kuukautta sitten keskelle kylmintä talvea. Sitä luulisi, että suomalaisena on tottunut kylmään, mutta harvoin olen niin palellut kuin täällä kahden ensimmäisen viikon aikana. Torontossa oli kylmin helmikuu lähes 30 vuoteen. Pakkasta ei ollut juuri enempää kuin parikymmentä astetta, mutta sisämaan asukkaana en ole tottunut sellaiseen tuuleen, joka täällä tuntui varsinkin talvella puhaltavan. Sisämaassahan Torontokin tietysti periaatteessa on, mutta kun tuo Ontariojärvi nyt sattuu olemaan Suomenlahden kokoluokkaa.Täkäläinen talvi kertoi myös kiertoteitse sen, että Golf-virran olemassaolo on aika mukava asia. Torontohan on Etelä-Ranskan korkeudella, ja kuitenkin talvi täällä oli ihan yhtä kylmä (vaikkakin lyhyempi) kuin Keski-Suomessa. Kanadassa 60. leveysasteen pohjoispuolella taitaa olla lähinnä ikiroutaa ja tundraa.

Talviajan säätiedotuksissa täällä muuten ystävällisesti ilmoitetaan mittarilukeman lisäksi "windchill"-lämpötila, eli se, miltä ulkona tuulen vaikutuksen vuoksi tuntuu.

Kevät eteni härnäten. Maaliskuun puolivälissä oli jo pari lämmintä iltaa, jolloin ulkona saattoi kulkea paitasillaan. Lopullisesti heitin talvitakin nurkkaan huhtikuun puolivälin jälkeen. Huhtikuun lopulla oli ensimmäinen helteinen viikonloppu, mutta lehdissä ei vielä silmujakaan, mikä teki maisemasta hyvin kuivan ja kuolleen oloisen. Nyt kun puut ovat lehdessään, kaupunkikin – aiemmin rumaksi soimaamani – näyttää paljon viehättävämmältä.

Kaikkein kuumin kesä saa jäädäkin kokematta. Nyt toukokuussa mittari on noussut välillä jo 30 asteeseen, mikä on minulle liikaa. Jonkinlainen kesän merkki suurkaupungissa on kai sekin, että ensimmäinen savusumuvaroitus annettiin toukokuun kahdeksantena.

Kaupungintalon edustan vesiallas helmikuun alussa, huhtikuun alussa ja toukokuun lopulla.

Bök on kirjoittanut myös ns. älyyn vetoavia tekstejä – nekin mainioita – mutta ennen kaikkea miehen maine perustuu kokeelliselle runoudelle.

Eunoia on kirjanakin julkaistu teos, jonka jokainen luku käyttää Georges Perecin hengessä ainoastaan yhtä vokaalia. Hienointa on, että Bök on löytänyt jokaiselle vokaalille oman luonteensa, mikä käy ilmi ainakin kun kuuntelee hänen lukevan eri lukuja ääneen.

Ihan oma lukunsa on sitten Bökin harrastama äänirunous. Yhtä turha sitä on yrittää sanoin kuvailla kuin Habitat 67:n muotokieltä. Mutta netistä löytyy. Jyrkästi suositeltava on esimerkiksi 18-minuuttinen Ursonate (joka ei kylläkään ole Bökin itsensä, vaan Kurt Schwittersin kirjoittama). Live-esiintymisissä omalla tavallaan hienointa on nähdä se, että Bök todellakin lukee kaiken paperista tarkan käsikirjoituksen mukaan. Ja onhan tuolla verkossa Ursonaten "partituurikin", jos joku haluaa seurata, missä mennään.

Bök toimii kirjallisuuden apulaisprofessorina Calgaryn yliopistossa. Opiskelijoillaan lienee hauskaa.

Montréalissa muistellaan 40 vuoden takaista maailmannäyttelyä. Expo 67 oli Kanadalle vähän samanlainen tapaus kuin Helsingin olympialaiset Suomelle. Pieni (asukasluvultaan), vähälle huomiolle jäänyt kansa nousi maailman huomion keskipisteeksi. Kaiken lisäksi Kanada vietti tuolloin itsenäisyytensä 100-vuotisjuhlia.

CBC:n ranskankielisen serkun eli Radio-Canadan arkistosta löytyy muutamia Expo-pätkiä. Osa ei näyttänyt toimivan, mutta tässä 30-vuotismuistelussa on paljon arkistokuvaa, josta näkyy, miltä näyttelyalue näytti kesällä 1967.

Expo 67 oli optimistisen tulevaisuudenuskon ja futuristisen arkkitehtuurin juhlaa. Suurin osa paviljongeista on jo aikaa sitten purettu, mutta muutama on jatkanut elämäänsä uudessa käytössä. Ranskan paviljongissa toimii Montréalin kasino, ja Yhdysvaltain valtavassa pallopaviljongissa on nykyään Biosphère, Suurten järvien ja Saint-Lawrence -joen vesiekosysteemejä esittelevä tiedekeskus.

Ehkä huikein Expon luomus on Habitat 67, Moshe Safdien suunnittelema asuinkompleksi, jonka kutsuminen kerrostaloksi olisi aikamoista vähättelyä. Kuva puhukoon puolestaan. Suomen asuntomessuilla ei taatusti ole ikinä nähty mitään näin mielikuvituksellista:

Osittain Expon ansiota on, että Montréaliin rakennettiin metro 1960-luvulla. Laskeskelin, että olen kulkenut kymmenen eri kaupungin metrolla. Pietarin  marmoripröystäily on tietysti omassa luokassaan, mutta Montréalin metro on kyllä paras näkemäni esimerkki siitä, miten vähän maltillisemmallakin rahankäytöllä saadaan metroasemista viehättävän näköisiä. Tärkein oivallus on se, että useimmat asemat ovat korkeita ja avaria tiloja, joissa ylikulkusillalta näkee alas asemalaitureille. Lisäksi niinkin yksinkertainen temppu kuin värillinen ikkunapleksi tekee ihmeitä.

Yhdeksän vuotta Expon jälkeen Montréal sai isännöidä kesäolympialaisia, minkä ansiosta kaupunkiin nousi lisää huikeaa scifi-maisemaa. Olin lauantaina vähän kahden vaiheilla, että jaksanko lähteä katsomaan tuota olympiastadionia, mutta onneksi lähdin. Aivan upea, orgaaninen rakennuskokonaisuus. Kaarevat muodot, rampit ja altaat näyttivät olevan rullalautailijoiden ja parkouraajien suosiossa.

On Montréalissa toki vanhaa, perinteisemmällä tavalla kaunista arkkitehtuuriakin, huomattavasti enemmän kuin Torontossa. Onhan Montréal 365-vuotiaana varsin vanha ollakseen tämän mantereen kaupunki. Montréalin vanhakaupunki on kapeine mukulakivikatuineen "eurooppalaisin" miljöö, mihin olen täällä törmännyt.

Lisää porvaristunnelmaa löytyy Westmountin kaupunginosasta, jossa varttui muudankin Leonard Cohen. Pitihän sitä siis käydä katsastamassa, miltä Leonard Cohenin lapsuudenkoti näyttää. Ympäristön huomioiden melko vaatimattomalta, eli tältä:

Vähäisestä asukasluvusta huolimatta saarella on aika hyvä varustelutaso. On koulu, museo, postitoimisto, muutama ravintola, pari kirkkoa, pienkoneille sopiva lentokenttä ja tulli – kaikki tietysti lajissaan Kanadan eteläisimpiä. Turisteja varten on koko joukko vuokramökkejä sekä kotimajoituksia. Itse viivyin saarella perjantai-illasta sunnuntaiaamuun peti & pöperö -paikassa; varasin paikan edullisimman hinnan perusteella, mutta lisäksi sitä pyörittänyt nuoripari osoittautui osapuilleen maailman mukavimmiksi ihmisiksi.

Sain heiltä myös käyttööni polkupyörän, ja lauantain vietinkin sitten koluamalla kutakuinkin jokaisen saarelta löytyvän tienpätkän. Saari on pieni, mutta on siellä sen verran teitä, että varmaan lähemmäs satakunta kilometriä tuli poljettua. Melko ihanteellinen paikka pyöräillä: ei mäkiä lainkaan, autoja vain vähän, ja tienposkessa yleensä joko peltoa tai ulappaa. Kohdattaessa kaikki tervehtivät toisiaan. Aika eri maailma kuin Toronto.

Miljöön ohella saaren keskeiset nähtävyydet ovat pohjoiskärjessä sijaitseva vanha (vuodelta 1833) hylätty majakka, ja näin keväisin muuttolinnut. Sattumoisin juuri lauantai-iltana olisi ollut vuosittainen lintuharrastajille suunnattu Margaret Atwoodin emännöimä illallistilaisuus, jonka tämänvuotisena puhujavieraana oli itse David Suzuki – siis se CBC:n yleisöäänestyksen mukaan viidenneksi suurin kanadalainen (ja elossaolevista suurin). Jätin kuitenkin väliin, kun liput olisivat maksaneet 60 dollaria, ja Atwood ja Suzuki lienevät parhaimmillaan kirjojensa kansien välissä.

Tarkkaan ottaen Pelee Island ei ole aivan Kanadan eteläisin maapläntti; se titteli kuuluu Peleestä vielä hetken matkaa etelään sijaitsevalle Middle Islandille. Middle Island on kuitenkin pikku maapläntti, jossa ei nykyisin ole mitään ihmisaktiviteettia – Yhdysvaltain kieltolain aikana gangsterit kylläkin pyörittivät siellä hotellia ja kasinoa.

Joka tapauksessa molemmat saaret sijaitsevat 42. leveysasteen eteläpuolella, suunnilleen samalla korkeudella kuin Rooma.

Paluumatkalla sunnuntaina korkkasin Kanadan liftausmaana lyhyellä pätkällä Leamingtonista Chatham-Kentiin, josta sitten jatkoin junalla Torontoon. Paluu suureen kaupunkiin tuntui hieman kivuliaalta, sen verran idyllinen paikka Pelee Island oli.

”No niin, meillä olisi tässä tämä kaupungin kaunein jokilaakso. Mitäs sille pitäisi tehdä?”

”Rakennetaan sinne moottoritie.”

”Riittääkö neljä kaistaa?”

”Pannaan varmuuden vuoksi kuusi. Ja nelikaistainen tie toiselle puolen laaksoa!”

Toronton alueella Ontario-järveen laskee useita pieniä jokia, jotka kulkevat jyrkkäreunaisissa laaksoissa. Eniten näistä on tullut koluttua Don-joen laaksoa, jossa kulkee moottoritien lisäksi pari rautatietä ja kaupungin sisäinen pikatie. On siellä kaiken keskellä pyörätiekin.

Ja kai se on hyväksyttävä tosiasiana, että 1900-luvun jälkipuoliskolla tämän kokoluokan kaupunkiin on ollut välttämätöntä tehdä moottoritie jos toinenkin. Upottamalla yksi niistä alas jokilaaksoon säästettiin todennäköisesti iso pala kaupunkia hävitykseltä.

Toisaalta vaikuttaa siltä, että Donin rannat, jotka ovat monin kohdin melkoista rämeikköä, tarjoavat hyvän habitaatin koko joukolle siivekkäitä ja nisäkkäitä. Viime viikolla rämmin Donin rannoilla, ja satuin paikkaan, jossa oli pystyssä pari telttaa. Kodittomien koteja, arvelin, ja mietin, mahtaisiko ketään olla kotona. Tullessani lähemmäs jostain telttojen läheltä säntäsi esiin murmeli. Yleensä ne painuvat pikaisesti piiloon koloihinsa, mutta tämä yksilö tuli kohti ja jäi seisomaan minun ja telttojen väliin hyvin hyökkäysvalmiin näköisenä. Ilmeisesti telttapaikka olikin sen koti. Tuijottelimme aikamme toisiamme muutaman metrin etäisyydeltä, sitten päätin jättää murmelin reviirin rauhaan.

Don-joki, kuten kai kaikki Toronton läpi virtaavat joet, on erittäin saastunut. Hämmentävimpiä Donin varrella näkemiäni asioita ovat nämä ”kohotetut kosteikot” (elevated wetlands).

Kyseessä ei ole vain erikoinen taideteos, vaan erikoinen järjestelmä veden puhdistamiseksi. Aurinkopaneeli tuottaa sähköä veden pumppaamiseksi ylös. Sen jälkeen vesi kulkee näiden nelijalkaisten ”katolla” sijaitsevien altaiden läpi. Altaissa on joka sortin muovirojua, joka toimii kasvupohjana kasvillisuudelle, joka suodattaa vedestä epäpuhtauksia. Näin järveen päätyvä vesi on edes hieman puhtaampaa.

Kiehtova ja kuvauksellinen paikka on myös Don Valley Brickworks – entisen tiilitehtaan alue, josta on tehty puistontapainen. Siellä valmistetuista tiilistä on aikoinaan rakennettu moni Toronton merkkirakennus. Tulevaisuudessa entisiin tehdasrakennuksiin on tarkoitus perustaa ympäristöpainotteinen kulttuurikeskus.

Nähdessäni mainoksen päätin saman tien, että tuohon haluan osallistua. Suostuttelin lehden sponsoroimaan minua 50 dollarilla, ja vastikkeeksi tein omasta osallistumisestani lehteen jutun.

CN Tower sumuisena päivänä.

Niinpä heräsin viime lauantaina puoli viideltä ja lähdin keskustaan – poikkeuksellisesti jalkaisin, lämmitelläkseni varsinaista koitosta varten. Unisen suurkaupungin läpi juokseminen on aika erikoinen elämys sekin: kadut kerrankin lähes tyhjinä, muutama väsynyt kulkija, kodittomia nukkumassa kirkkojen seinustoilla...

Tapahtuma alkoi kuudelta ja jatkui aamukymmeneen. Varhaiseen lähtöön houkutteli se, että ensimmäisen puolen tunnin aikana saapuneille annettiin koitoksen lopuksi kuponki, joka oikeutti tulemaan torniin myöhemmin uudestaan, kameran kanssa ja hissillä.

Kello 6:23:02 aloitin kiipeämisen (lähtöaika leimattiin postikorttiin). Aluksi lähdin harppomaan ylös kaksi askelmaa kerrallaan, mutta parin kymmenen kerroksen jälkeen oli vähän rauhoituttava. Kilpailuvietti vaikutti kuitenkin siten, että otin asiakseni pitää yllä sen verran vauhtia, ettei kukaan takaani tuleva ohittaisi minua. Melkein onnistuinkin, mutta yksi pitkäkoipi paineli loppuvaiheessa ohi.

Etenemistä kolkossa porraskuilussa pystyi kätevästi seuraamaan, sillä porrastasanteet oli numeroitu. Lakkasin seuraamasta numeroita siinä vaiheessa kun ne nousivat toiselle sadalle – portaita oli joka tapauksessa yhteensä 1776.

Ylhäällä korttiin lyötiin toinen leima; oma loppuaikani oli 15 minuuttia 40 sekuntia. 342 metrin korkeudessa sijaitsevalla näköalatasanteella hikisille ja huohottaville osallistujille tarjoiltiin vettä – niin, ja maisemia.

Alimmalla näköalatasanteella olevan lasilattian väitetään kestävän neljäntoista virtahevon painon.
En saata olla ajattelematta, miltä näyttäisi, kun viisitoista virtahepoa putoaisi alas 342 metristä.

Maanantaina tapahtuman nettisivuille ilmestyivät kaikki tulokset. Ylsin näköjään miesten sarjassa 197. sijalle, juuri ja juuri parhaan kymmenyksen ulkopuolelle.

Tämän vuoden paras tulos oli 8:58, ja vuonna 1989 joku on pinkaissut ylös alta kahdeksan minuutin. Nuo ajat tarkoittavat käytännössä juoksuvauhdin ylläpitämistä koko matkan ajan. Jotkut taas tekevät tornikiipeämisestä maratonlajin: matkalla alas hissipoika tiesi kertoa, että tänä vuonna joku aikoi nousta portaat neljä kertaa saman päivän aikana...

Tulin alas noin kello seitsemän, ja huomasin että kannatti totisesti olla liikkeellä heti aamuvarhain. Kiipeämään pääsyä odottavien jono oli kasvanut lähes puolen kilometrin mittaiseksi.

Tämänkertaiseen CN Tower Climbiin osallistui yhteensä lähes 5000 henkilöä, ja WWF:lle tapahtuma tuotti yli miljoona Kanadan dollaria. Ei hullummin.

Hyödynsin ilmaiskuponkini eilisiltana ja katselin tornista käsin,
kuinka Toronto ei pimennyt auringon laskiessa.

10. Wayne Gretzky – 894 runkosarjamaalia ja tukku muita ennätyksiä. Nykyään Phoenix Coyotesin päävalmentaja.

8. Sir John A. Macdonald – Kanadan ensimmäinen pääministeri (1867-73 ja 1878-91). MacDonaldin kaudella mm. perustettiin North West Mounted Police eli ratsupoliisi syrjäseutujen järjestystä valvomaan ja rakennettiin rautatie mantereen halki.

7. Don Cherry – jääkiekkovalmentaja ja -kommentaattori, kiekkokansan kulttuuri-ikoni.

Noustessaan parlamenttiin vuonna 1965 Trudeau herätti huomiota pukeutumalla värikkäisiin paitoihin ja sandaaleihin. Myöhemmin kanadalaiset saivat aika ajoin ihmetellä pääministerinsä epäsovinnaisia temppuja: valtiovierailulla Britanniassa Trudeau teki piruetin kunigattaren selän takana.

Trudeau oli karismaattinen, urheilullinen ja nuorekas intellektuelli. Noustessaan puolueensa johtoon ja pääministeriksi vuonna 1968 hän villitsi kanadalaiset pahemman kerran. Ilmiö ristittiin trudeaumaniaksi. Kannattaa vilkaista CBC:n arkistoista tämä lyhyt äänetön pätkä, jossa tuore pääministeri joutuu juoksemaan pakoon nuoria ihailijattariaan kuin Beatlesit konsanaan.

Pääministeriksi tullessaan Trudeau oli vielä poikamies. Vuonna 1971 hän meni naimisiin itseään lähes 30 vuotta nuoremman Margaret Sinclairin kanssa. Kolme lasta tuottanut avioliitto kariutui vielä saman vuosikymmenen lopulla; jätettyään politiikan Trudeau toimi poikiensa yksinhuoltajana. Ilmeisen viriili mies Trudeau oli; viimeisen lapsensa hän sai 71-vuotiaana vuonna 1991.

Helmikuussa Montréalissa tuli bongattua tämä talo, jossa Trudeau asui eläkevuotensa.

Kanadan historian kriittisimpiin hetkiin kuuluu ns. lokakuun kriisi. Front de Libération du Québec (FLQ) – Kanadan vastine IRA:lle tai ETA:lle – otti 1960-luvulla asiakseen ajaa Québecin itsenäisyyttä räjäyttelemällä pommeja. Lokakuussa 1970 kaksi FLQ:n solua sieppasivat ensin Britannian kauppakomissaari James Crossin ja muutamaa päivää myöhemmin Québecin työministeri Pierre Laporten. Trudeau marssitti armeijan suojelemaan keskeisimpiä hallintokeskuksia. Tässä haastattelussa tv-toimittaja väittelee Trudeaun kanssa armeijan läsnäolon mielekkyydestä. Kun toimittaja kysyy, miten pitkälle pääministeri on valmis menemään turvatakseen yhteiskunnan toiminnan, tämä toteaa kuin ohimennen ”Just watch me”. Tästä heitosta on tullut kaikkien kanadalaisten hyvin tuntema lentävä lause, jota lainaillaan ja muokkaillaan kaikenlaisissa yhteyksissä.

(Kolme päivää myöhemmin Trudeau julisti Québeciin sotatilan. FLQ surmasi Pierre Laporten, James Cross saatiin neuvoteltua vapaaksi.)

Trudeau ärsyyntyi helposti, ja saattoi pikaistuksissaan laukoa mitä sylki suuhun tuo. Vuonna 1971 hänen väitettiin tiuskaisseen opposition edustajalle parlamentissa ”fuck off”. Tässä pätkässä toimittajat tenttaavat häntä tapauksesta. Trudeau kiistää ensin sanoneensa mitään, ja toimittajien jatkaessa inttämistä silminnähden ärsyyntynyt pääministeri muotoilee laittamattomasti: ”What is the nature of your thoughts, gentlemen, when you say 'fuddle duddle' or something like that?”

Kohdatessaan epäkohteliaita protestoijia Trudeau saattoi antaa samalla mitalla takaisin. Vuonna 1968 hänen väitettiin kiskaisseen rivosuista mielenosoittajaa reilusti turpaan. Eräässä valokuvassa vuodelta 1972 Trudeau sieppaa hymyssä suin mielenosoittajan kyltin ja repii sen kahtia tämän tuijottaessa ällistyneenä. Kymmenen vuotta myöhemmin pääministeri kommunikoi tomaatteja heitelleille kansalaisille näyttämällä näille keskisormea junan ikkunasta.

Jotten antaisi Trudeausta pelkkää ekstrovertin kuvaa, on todettava, että hän oli myös ihanteellinen ja määrätietoinen poliitikko. Hänen johdollaan Kanadasta tehtiin virallisesti kaksikielinen maa; hän otti asiakseen ranskankielisten kanadalaisten aseman parantamisen, mutta vastusti henkeen ja vereen Québecin itsenäisyyshankkeita; hän korosti Kanadan tarvetta itsenäiseen (siis Yhdysvalloista irralliseen) ulkopolitiikkaan; ja hänen johdollaan Kanadalle luotiin vuonna 1982 uusi, Britanniasta irrallinen perustuslaki.

Trudeaun elämästä on vastikään valmistunut jazz-ooppera. Toistaiseksi mikään instanssi ei ole ottanut sitä ohjelmistoonsa, mutta viime lauantaina teoksesta järjestettiin katselmus, jossa koko musiikki käytiin läpi viiden laulajan ja kolmen muusikon voimin, ilman puvustuksia, lavastuksia tai dramatisointeja.

Tapasin oopperan libreton kirjoittaneen kirjallisuusprofessori George Elliott Clarken toissa viikolla. Clarke totesi osuvasti, että trudeaumania oli ”kiltin” Kanadan vastine vuoden 1968 kuohunnoille: kun muualla maailmassa marssittiin, lakkoiltiin ja kapinoitiin antiautoritaarisen radikalismin hengessä, Kanada meni sekaisin uudesta pääministeristään.

Nähtäväksi jää, palaako maaginen nimi valtakunnanpolitiikkaan seuraavissa parlamenttivaaleissa; Pierre Trudeaun vanhin poika Justin nimittäin ilmoitti helmikuussa tavoittelevansa liberaalien ehdokkuutta montrealilaisessa Papineaun vaalipiirissä.

Tiettävästi ainoa Trudeau-patsas on tämä Toronton pohjoispuolelle Vaughaniin pystytetty
ei-niin-kauhean-näköinen näköispatsas. Ruusu napinlävessä oli Trudeaun tavaramerkki.