Tuli täytettyä kolmekymmentä vuotta. Ei ole ollut tapanani suuremmin huomioida syntymäpäiviä viime vuosina, mutta nyt pelkästään täällä oleminen teki päivästä jollain tapaa erityisen.

Syntymäpäivän aattona hyödynsin varmaankin elämäni viimeisen nuorisoalennuksen: Toronton sinfoniaorkesteri tarjoaa 15-29-vuotiaille halpoja lippuja. Kävin kuulemassa Gustav Holstin Planeetat – niitä harvoja klassisen musiikin pätkiä, joista olen ikinä onnistunut innostumaan, lähinnä kai aggressiivisen Mars-osion ansiosta (josta muuten lienee John Williams varastanut idean tai pari Tähtien Sota -sävellyksiinsä). TSO esiintyy Roy Thomson Hallissa, joka oli jo rakennuksena kokemisen arvoinen.

Eräänlaisena syntymäpäivälahjana annoin itselleni viikonloppureissun Kanadan eteläisimpään kolkkaan Pelee Islandille. Saari sijaitsee Erie-järven länsipäässä, reilut kolmesataa kilometriä Torontosta länsilounaaseen. Lautta kulkee muutaman kerran päivässä ja matka kestää puolitoista tuntia. Ympärivuotisesti saarella asuu 180 ihmistä, kesällä sitten joku määrä lisää kesäasukkaita, heidän joukossaan Margaret Atwood.

Vähäisestä asukasluvusta huolimatta saarella on aika hyvä varustelutaso. On koulu, museo, postitoimisto, muutama ravintola, pari kirkkoa, pienkoneille sopiva lentokenttä ja tulli – kaikki tietysti lajissaan Kanadan eteläisimpiä. Turisteja varten on koko joukko vuokramökkejä sekä kotimajoituksia. Itse viivyin saarella perjantai-illasta sunnuntaiaamuun peti & pöperö -paikassa; varasin paikan edullisimman hinnan perusteella, mutta lisäksi sitä pyörittänyt nuoripari osoittautui osapuilleen maailman mukavimmiksi ihmisiksi.

Sain heiltä myös käyttööni polkupyörän, ja lauantain vietinkin sitten koluamalla kutakuinkin jokaisen saarelta löytyvän tienpätkän. Saari on pieni, mutta on siellä sen verran teitä, että varmaan lähemmäs satakunta kilometriä tuli poljettua. Melko ihanteellinen paikka pyöräillä: ei mäkiä lainkaan, autoja vain vähän, ja tienposkessa yleensä joko peltoa tai ulappaa. Kohdattaessa kaikki tervehtivät toisiaan. Aika eri maailma kuin Toronto.

Miljöön ohella saaren keskeiset nähtävyydet ovat pohjoiskärjessä sijaitseva vanha (vuodelta 1833) hylätty majakka, ja näin keväisin muuttolinnut. Sattumoisin juuri lauantai-iltana olisi ollut vuosittainen lintuharrastajille suunnattu Margaret Atwoodin emännöimä illallistilaisuus, jonka tämänvuotisena puhujavieraana oli itse David Suzuki – siis se CBC:n yleisöäänestyksen mukaan viidenneksi suurin kanadalainen (ja elossaolevista suurin). Jätin kuitenkin väliin, kun liput olisivat maksaneet 60 dollaria, ja Atwood ja Suzuki lienevät parhaimmillaan kirjojensa kansien välissä.

Tarkkaan ottaen Pelee Island ei ole aivan Kanadan eteläisin maapläntti; se titteli kuuluu Peleestä vielä hetken matkaa etelään sijaitsevalle Middle Islandille. Middle Island on kuitenkin pikku maapläntti, jossa ei nykyisin ole mitään ihmisaktiviteettia – Yhdysvaltain kieltolain aikana gangsterit kylläkin pyörittivät siellä hotellia ja kasinoa.

Joka tapauksessa molemmat saaret sijaitsevat 42. leveysasteen eteläpuolella, suunnilleen samalla korkeudella kuin Rooma.

Paluumatkalla sunnuntaina korkkasin Kanadan liftausmaana lyhyellä pätkällä Leamingtonista Chatham-Kentiin, josta sitten jatkoin junalla Torontoon. Paluu suureen kaupunkiin tuntui hieman kivuliaalta, sen verran idyllinen paikka Pelee Island oli.