Maanantaina Kanadassa muisteltiin isosti ensimmäisessä maailmansodassa käydyn Vimyn harjanteen taistelun 90-vuotispäivää. Vimy on Kanadan sotahistorian maineikkain taistelu, jolla on täällä lähes myyttinen merkitys. Britit ja ranskalaiset olivat turhaan yrittäneet vallata vahvasti puolustettua kukkulaa, tapattaen yrityksissään yli 200 000 miestä. Kanadalaiset olivat menestyksekkäämpiä, ja valtasivat kukkulan neljän päivän kertarytinällä.

Ensimmäistä maailmansotaa kelpaa muistella. Kun yhtään veteraania ei ole enää elossa, poliitikot voivat yrittää saada osan kunniaa itselleen. Pääministeri Harperin isänmaallisista tunnekuohuista mahdollisesti saamaa hyötyä tosin varjosti se, että vain päivää ennen Vimyn vuosipäivää kuusi kanadalaista Nato-joukkojen sotilasta sai surmansa tienvarsipommin räjähdyksessä Afganistanissa.

Kanada on osallistunut Afganistanin Nato-operaatioon syksystä 2001 asti, ja tähän mennessä 53 sotilasta ja yksi diplomaatti on lähetetty sieltä ruumisarkussa takaisin. Niin se käy.

Siinä missä Yhdysvallat on ollut kärkäs lähtemään sotaretkille joka puolelle palloa, Kanada on panostanut rauhanturvaamiseen. Diplomaatti Lester B. Pearson (josta sittemmin tuli pääministeri) sai vuonna 1957 Nobelin rauhanpalkinnon roolistaan Suezin kriisin välittäjänä. Koko YK:n rauhanturvatoiminta sai alkunsa Pearsonin aloitteesta.

USA:n käymillä sodilla on toki ollut vaikutuksensa Kanadaankin, muun muassa sotilaskarkurien muodossa. Vietnamin sodan vuosina yli 30 000 yhdysvaltalaismiestä pakeni kutsuntoja ja sotaan menoa Kanadan puolelle rajaa, eikä Kanada suinkaan pyrkinyt karkottamaan heitä – päinvastoin, pääministeri Pierre Trudeau toivotti sekä kutsunta- että sotilaskarkurit tervetulleeksi.

Nytkin Kanadaan on tullut Irakin sotaa pakenevia käpykaartilaisia. Ero Vietnamin vuosiin on tietysti se, että nyt Yhdysvallat toimii palkka-armeijalla kutsuntojen sijasta. Muutama karkuri on anonut Kanadasta pakolaisstatusta, toistaiseksi sellaista ei ole kenellekään myönnetty. Yksi heistä, Joshua Key, julkaisi äskettäin kirjan kokemuksistaan Irakissa.

Poliittisiksi pakolaisiksi luettavia ihmisiä on tullut rajan yli jo kauan ennen Vietnamin ja Irakin sotia. Orjuuden ollessa vielä voimassa USA:n etelävaltiossa orjuuden vastustajat organisoivat ”maanalaisen rautatien”, eli turvatalojen verkoston, jota myöten orjia autettiin pakenemaan Kanadaan. Ja jo Yhdysvaltain itsenäisyyssodan lopputulos pakotti Britannian kruunulle uskolliset lojalistit luikkimaan Kanadan puolelle. Näiden tapausten aikana Kanada ei tietenkään vielä ollut itsenäinen valtio (sen aseman se sai vuonna 1867), vaan osa Isoa-Britanniaa.

Margaret Atwoodin dystopiassa Orjattaresi maanalainen rautatie on jälleen käytössä. Siinä Yhdysvalloista on tullut teokraattinen Gileadin tasavalta, josta Kanadan tarjoamaan vapauteen pyrkivät orjuutetut naiset.