Olen nähnyt periamerikkalaisen persläven. Sen nimi on Sudbury.
Sudbury on teollisuuskaupunki, jonka sanotaan sijaitsevan Pohjois-Ontariossa, samaan tapaan kuin Oulun sanotaan sijaitsevan Pohjois-Suomessa, vaikka maantieteellisesti katsoen kumpikin sijaitsee pikemminkin viitealueensa keskiosassa.
Sudbury oli nikkelisulaton rikkipäästöjen vuoksi aiemmin hyvin saastunut paikka, jossa ei kasvanut juuri mitään. Maisema muistutti kuuta. Viime vuosikymmeninä päästöjä on onnistuttu vähentämään, mutta kaikki puut kaupungin lähiympäristössä ovat korkeintaan muutaman kymmenen vuoden vanhoja.
Kuumaisema on vähitellen vaihtunut tunturimaisemaksi,
kun Sudburyn ympäristö toipuu rikkipäästöistä.
Saastunutkin kaupunki voisi olla rakennettu viehättävästi. Sudbury ei ole.
Hotellini sijaitsi hieman keskustan eteläpuolella. Kun aikaa oli, päätin ensimmäisenä iltana kävellä keskustaan nähdäkseni vähän kaupunkia. Kadut olivat valtavan leveitä. Suojateitä ei ollut läheskään jokaisessa risteyksessä. Kaikki rakennukset olivat isojen tonttien perällä, sillä rakennuksen ja kadun väliin piti joka paikassa mahtua valtava parkkialue. Reilun viiden kilometrin matkalla vastaan tuli tuhansia autoja, muutama bussi – ja toistakymmentä jalankulkijaa.
Jonkin aikaa elättelin toivoa, että olisin vain sattunut näkemään poikkeuksellisen epäedullisen palan kaupunkia (siis kuten jos Jyväskylästä näkisi vain Seppälän). Mutta pieni kierros ydinkeskustassa perjantai-iltana vain vahvisti ensivaikutelmaa. Ei ihmisiä missään, autoja vain. Aivan kuollutta.
Eikä Sudbury ole mikään kyläpahanen, vaan 155 000 asukkaan kaupunki. Siis isompi Oulua, mutta jos Kauko Röyhkä olisi varttunut Sudburyssa, olisi hänellä ollut vaikeuksia löytää sanoja, joilla kuvailla kaupungin paskuutta.
Autojen ohella Sudburyn maisemaa hallitsee nikkelisulaton 380-metrinen savupiippu
(maailman toiseksi korkein lajiaan), joka levittää päästöt aiempaa laajemmalle alueelle.
Tässä vaiheessa ankeus oli jo niin ankeaa, että alkoi naurattaa.
kuvassa on Sudburyn satavuotisjuhlien (1983) yhteydessä pystytetty "puisto":
kukkapenkki, kaksi puistonpenkkiä ja kaksi retromuotoiltua valaisinpylvästä,
kaikki mukavasti ison tien ja betonisiilojen väliin puristettuna.
Rikastuin siis kokemuksella siitä, miten kamalaa pohjoisamerikkalainen kaupunkisuunnittelu voi olla. Eikä Sudbury taatusti ole läheskään pahin mahdollinen esimerkki – siellä teitä sentään useimmiten reunustaa jonkinlainen jalkakäytävän tapainen. Helsingin yliopiston Renvall-instituutissa Pohjois-Amerikan tutkimuksen professorina toimivan Markku Henrikssonin mukaan suurin ero Kanadan ja Yhdysvaltain välillä on se, että Kanadassa on enemmän jalkakäytäviä. Ja se tietysti kertoo aika paljon kummastakin maasta.
Huomaan kyllä sympatiseeraavani Kanadaa lähtökohtaisesti siten, että miellän kohtaamani vastenmieliset ilmiöt nimenomaan "pohjoisamerikkalaisiksi" enkä "kanadalaisiksi".
Mutta vaikka kaupunki olisi kuinka helvetillinen, ei se onnistu kaikkia asukkaitaan lannistamaan. Yksi Sudburyssa kohtaamistani ihmisistä oli varsin valloittava persoona: kuukautta vaille 90-vuotias partaveitsenterävällä älyllä varustettu arkkitehtiprofessori ja Espanjan sisällissodan veteraani - suomalaissukuisia Espanjaan lähteneitä on muuten elossa enää kaksi, toinen New Yorkissa ja toinen siis täällä. Sain seuratakseni myös 89-, 92- ja 99-vuotiaiden herrasmiesten biljardipeliä. Ukoilla oli loistava sihti, vaikka välillä pitikin kumartua lähemmäksi varmistamaan, että vihreä pallo on nimen omaan vihreä...
