torstai, 31. toukokuu 2007

Auringonnousuun

627298.jpg

 

Aika Torontossa alkaa olla lopussa. Aikaa Kanadassa on jäljellä vielä kolme ja puoli viikkoa.

 

Huomiseksi minulla on lippu Philip Glassin ja Leonard Cohenin yhteisprojektin Book of Longing maailmanensi-iltaan. Glass on säveltänyt musiikkia Cohenin viimeisimmän kirjan runoihin, ja Cohen lukee (nauhalta kaiketi) tekstejään siihen päälle.

 

Ylihuomenna lennän Halifaxiin, ja lähden sitten kiertelemään Kanadan itäisiä rannikkoprovinsseja ("Maritimes"). Sen kummempaa matkasuunnitelmaa ei ole, katson minne nenä vie ja mitä vastaan sattuu. Ihmettelemisen arvoisilta niillä nurkilla vaikuttavat ainakin 17-metrisistä vuorovesistä tunnettu Bay of Fundy sekä hulppeita rannikkomaisemia tarjoava Cape Breton.

 

Hassua on, että lähes kaikki täällä kohtaamani ihmiset kysyvät – kun olen maininnut matkustavani itään – että well, enkö aio mennä länteen. Ilmeisesti loputtomien preeriatasankojen, Kalliovuorten ja British Columbian ajatellaan tarjoavan se olennainen kanadalainen kokemus.

Itseäni on kuitenkin koko ajan kiinnostanut ennen kaikkea juuri itä: Nova Scotia, Newfoundland ja Prince Edward Island. Sama juttu Yhdysvaltojen kanssa: siinä maassa minua huvittaisi reissata lähinnä Uudessa Englannissa. En osaa edes tarkalleen sanoa, miksi. Ainakin molemmissa maissa itäosilla on tarjottavanaan parisataa vuotta enemmän historiaa (siis eurooppalaista sellaista), ja sitä myöten idästä löytyvät viehättävimmät kaupungit ja kylät.

Itärannikon provinssit ovat vähän niin kuin Kanadan Kainuu ja Lappi – muuhun maahan verrattuna aliteollistuneita, köyhiä ja työttömyyden vaivaamia. Aluepoliittisesti ajatellen niihin on mukavampi kantaa omat vähäiset turistipennosensa kuin öljytuloilla rikastuneeseen Albertaan. Ei sillä, että voisin väittää kauheasti Kainuun tai Lapin taloutta virkistäneeni.

Toki jos aikaa ja rahaa olisi loputtomasti, niin mielelläni kulkisin kaikki provinssit ja territoriot läpi. Kolme päivää kestävä junamatka Torontosta Vancouveriin olisi varmasti aika mainio. Tämä maa nyt vain sattuu olemaan niin iso (noin 30 kertaa Suomen kokoinen), että parempi keskittyä johonkin paikkaan ja alueeseen ja yrittää nähdä se kunnolla. Ehkä sitten toiste enemmän.

 

 

Tämä matkapäiväkirja päättyy tähän. Aikomukseni ei ole jatkaa minkään sortin blogin pitämistä Suomessa, koska se menisi pian siihen, että ryhtyisin selostamaan, millaista maitoa ostin kaupasta. Täällä olen ostanut yleensä Organic Meadows -meijerin rasvatonta luomumaitoa.

 

 

627299.jpg

maanantai, 28. toukokuu 2007

Säähavaintoja

620138.jpg
Joutsen numero 083 katselee myrskyn nousevan Ontariojärven rannalla.

 

Tulin Torontoon neljä kuukautta sitten keskelle kylmintä talvea. Sitä luulisi, että suomalaisena on tottunut kylmään, mutta harvoin olen niin palellut kuin täällä kahden ensimmäisen viikon aikana. Torontossa oli kylmin helmikuu lähes 30 vuoteen. Pakkasta ei ollut juuri enempää kuin parikymmentä astetta, mutta sisämaan asukkaana en ole tottunut sellaiseen tuuleen, joka täällä tuntui varsinkin talvella puhaltavan. Sisämaassahan Torontokin tietysti periaatteessa on, mutta kun tuo Ontariojärvi nyt sattuu olemaan Suomenlahden kokoluokkaa.Täkäläinen talvi kertoi myös kiertoteitse sen, että Golf-virran olemassaolo on aika mukava asia. Torontohan on Etelä-Ranskan korkeudella, ja kuitenkin talvi täällä oli ihan yhtä kylmä (vaikkakin lyhyempi) kuin Keski-Suomessa. Kanadassa 60. leveysasteen pohjoispuolella taitaa olla lähinnä ikiroutaa ja tundraa.

Talviajan säätiedotuksissa täällä muuten ystävällisesti ilmoitetaan mittarilukeman lisäksi "windchill"-lämpötila, eli se, miltä ulkona tuulen vaikutuksen vuoksi tuntuu.

Kevät eteni härnäten. Maaliskuun puolivälissä oli jo pari lämmintä iltaa, jolloin ulkona saattoi kulkea paitasillaan. Lopullisesti heitin talvitakin nurkkaan huhtikuun puolivälin jälkeen. Huhtikuun lopulla oli ensimmäinen helteinen viikonloppu, mutta lehdissä ei vielä silmujakaan, mikä teki maisemasta hyvin kuivan ja kuolleen oloisen. Nyt kun puut ovat lehdessään, kaupunkikin – aiemmin rumaksi soimaamani – näyttää paljon viehättävämmältä.

 

620141.jpg 

Kohtalaisen hyvin verhoutunut talo Toronton yliopiston Victoria Collegen kampuksella.

 

Kaikkein kuumin kesä saa jäädäkin kokematta. Nyt toukokuussa mittari on noussut välillä jo 30 asteeseen, mikä on minulle liikaa. Jonkinlainen kesän merkki suurkaupungissa on kai sekin, että ensimmäinen savusumuvaroitus annettiin toukokuun kahdeksantena.

621148.jpg
Kaupungintalon edustan vesiallas helmikuun alussa, huhtikuun alussa ja toukokuun lopulla.

torstai, 24. toukokuu 2007

Dedesnn nn rrrrr, Ii Ee, mpiff tillff toooo, tillll, Jüü-Kaa?

Runoilija, jonka jälkeen ei muita runoilijoita tarvita, on kanadalainen Christian Bök. Näin Bökin (omaa sukua Book) esiintyvän viime syksynä Kuopiossa ja eilen täällä Torontossa.

Bök on kirjoittanut myös ns. älyyn vetoavia tekstejä – nekin mainioita – mutta ennen kaikkea miehen maine perustuu kokeelliselle runoudelle.

Eunoia on kirjanakin julkaistu teos, jonka jokainen luku käyttää Georges Perecin hengessä ainoastaan yhtä vokaalia. Hienointa on, että Bök on löytänyt jokaiselle vokaalille oman luonteensa, mikä käy ilmi ainakin kun kuuntelee hänen lukevan eri lukuja ääneen.

Ihan oma lukunsa on sitten Bökin harrastama äänirunous. Yhtä turha sitä on yrittää sanoin kuvailla kuin Habitat 67:n muotokieltä. Mutta netistä löytyy. Jyrkästi suositeltava on esimerkiksi 18-minuuttinen Ursonate (joka ei kylläkään ole Bökin itsensä, vaan Kurt Schwittersin kirjoittama). Live-esiintymisissä omalla tavallaan hienointa on nähdä se, että Bök todellakin lukee kaiken paperista tarkan käsikirjoituksen mukaan. Ja onhan tuolla verkossa Ursonaten "partituurikin", jos joku haluaa seurata, missä mennään.

Bök toimii kirjallisuuden apulaisprofessorina Calgaryn yliopistossa. Opiskelijoillaan lienee hauskaa.

keskiviikko, 23. toukokuu 2007

Scifi-maisemia Montréalissa


Tulkoon vaihteeksi kuvapainotteisempi merkintä. Kävin toistamiseen Montréalissa. Sää oli nyt helmikuuta suosiollisempi kaupungissa vaeltelulle. Kävelin jalkani rakoille ja ihastelin näkemääni – Montréal on ainakin pintavaikutelman perusteella erinomaisen viehättävä kaupunki.

Montréalissa muistellaan 40 vuoden takaista maailmannäyttelyä. Expo 67 oli Kanadalle vähän samanlainen tapaus kuin Helsingin olympialaiset Suomelle. Pieni (asukasluvultaan), vähälle huomiolle jäänyt kansa nousi maailman huomion keskipisteeksi. Kaiken lisäksi Kanada vietti tuolloin itsenäisyytensä 100-vuotisjuhlia.

CBC:n ranskankielisen serkun eli Radio-Canadan arkistosta löytyy muutamia Expo-pätkiä. Osa ei näyttänyt toimivan, mutta tässä 30-vuotismuistelussa on paljon arkistokuvaa, josta näkyy, miltä näyttelyalue näytti kesällä 1967.

Expo 67 oli optimistisen tulevaisuudenuskon ja futuristisen arkkitehtuurin juhlaa. Suurin osa paviljongeista on jo aikaa sitten purettu, mutta muutama on jatkanut elämäänsä uudessa käytössä. Ranskan paviljongissa toimii Montréalin kasino, ja Yhdysvaltain valtavassa pallopaviljongissa on nykyään Biosphère, Suurten järvien ja Saint-Lawrence -joen vesiekosysteemejä esittelevä tiedekeskus.

606635.jpg

Ehkä huikein Expon luomus on Habitat 67, Moshe Safdien suunnittelema asuinkompleksi, jonka kutsuminen kerrostaloksi olisi aikamoista vähättelyä. Kuva puhukoon puolestaan. Suomen asuntomessuilla ei taatusti ole ikinä nähty mitään näin mielikuvituksellista:

606638.jpg

Osittain Expon ansiota on, että Montréaliin rakennettiin metro 1960-luvulla. Laskeskelin, että olen kulkenut kymmenen eri kaupungin metrolla. Pietarin  marmoripröystäily on tietysti omassa luokassaan, mutta Montréalin metro on kyllä paras näkemäni esimerkki siitä, miten vähän maltillisemmallakin rahankäytöllä saadaan metroasemista viehättävän näköisiä. Tärkein oivallus on se, että useimmat asemat ovat korkeita ja avaria tiloja, joissa ylikulkusillalta näkee alas asemalaitureille. Lisäksi niinkin yksinkertainen temppu kuin värillinen ikkunapleksi tekee ihmeitä.

606639.jpg

Yhdeksän vuotta Expon jälkeen Montréal sai isännöidä kesäolympialaisia, minkä ansiosta kaupunkiin nousi lisää huikeaa scifi-maisemaa. Olin lauantaina vähän kahden vaiheilla, että jaksanko lähteä katsomaan tuota olympiastadionia, mutta onneksi lähdin. Aivan upea, orgaaninen rakennuskokonaisuus. Kaarevat muodot, rampit ja altaat näyttivät olevan rullalautailijoiden ja parkouraajien suosiossa.

606642.jpg

606643.jpg

On Montréalissa toki vanhaa, perinteisemmällä tavalla kaunista arkkitehtuuriakin, huomattavasti enemmän kuin Torontossa. Onhan Montréal 365-vuotiaana varsin vanha ollakseen tämän mantereen kaupunki. Montréalin vanhakaupunki on kapeine mukulakivikatuineen "eurooppalaisin" miljöö, mihin olen täällä törmännyt.

606645.jpg

Majoituin suomalaisessa kirkkokodissa, joka sijaitsee ns. kultaisen neliömailin alueella, jossa vielä 1900-luvun alkupuolella asui käytännössä koko Kanadan omistanut englanninkielinen yläluokka. Onnekkaan sattuman kautta Pyhän Mikaelin seurakunta sai aikoinaan ostettua yhden näistä taloista. Talo on päässyt vähän repsahtamaan (vuotavaa kattoa korjataan parhaillaan), mutta on se silti aika upea, ja aivan keskustan kupeessa.

606646.jpg

Lisää porvaristunnelmaa löytyy Westmountin kaupunginosasta, jossa varttui muudankin Leonard Cohen. Pitihän sitä siis käydä katsastamassa, miltä Leonard Cohenin lapsuudenkoti näyttää. Ympäristön huomioiden melko vaatimattomalta, eli tältä:

606647.jpg

tiistai, 15. toukokuu 2007

Rajapyykeillä

Tuli täytettyä kolmekymmentä vuotta. Ei ole ollut tapanani suuremmin huomioida syntymäpäiviä viime vuosina, mutta nyt pelkästään täällä oleminen teki päivästä jollain tapaa erityisen.

Syntymäpäivän aattona hyödynsin varmaankin elämäni viimeisen nuorisoalennuksen: Toronton sinfoniaorkesteri tarjoaa 15-29-vuotiaille halpoja lippuja. Kävin kuulemassa Gustav Holstin Planeetat – niitä harvoja klassisen musiikin pätkiä, joista olen ikinä onnistunut innostumaan, lähinnä kai aggressiivisen Mars-osion ansiosta (josta muuten lienee John Williams varastanut idean tai pari Tähtien Sota -sävellyksiinsä). TSO esiintyy Roy Thomson Hallissa, joka oli jo rakennuksena kokemisen arvoinen.



Eräänlaisena syntymäpäivälahjana annoin itselleni viikonloppureissun Kanadan eteläisimpään kolkkaan Pelee Islandille. Saari sijaitsee Erie-järven länsipäässä, reilut kolmesataa kilometriä Torontosta länsilounaaseen. Lautta kulkee muutaman kerran päivässä ja matka kestää puolitoista tuntia. Ympärivuotisesti saarella asuu 180 ihmistä, kesällä sitten joku määrä lisää kesäasukkaita, heidän joukossaan Margaret Atwood.

Vähäisestä asukasluvusta huolimatta saarella on aika hyvä varustelutaso. On koulu, museo, postitoimisto, muutama ravintola, pari kirkkoa, pienkoneille sopiva lentokenttä ja tulli – kaikki tietysti lajissaan Kanadan eteläisimpiä. Turisteja varten on koko joukko vuokramökkejä sekä kotimajoituksia. Itse viivyin saarella perjantai-illasta sunnuntaiaamuun peti & pöperö -paikassa; varasin paikan edullisimman hinnan perusteella, mutta lisäksi sitä pyörittänyt nuoripari osoittautui osapuilleen maailman mukavimmiksi ihmisiksi.

Sain heiltä myös käyttööni polkupyörän, ja lauantain vietinkin sitten koluamalla kutakuinkin jokaisen saarelta löytyvän tienpätkän. Saari on pieni, mutta on siellä sen verran teitä, että varmaan lähemmäs satakunta kilometriä tuli poljettua. Melko ihanteellinen paikka pyöräillä: ei mäkiä lainkaan, autoja vain vähän, ja tienposkessa yleensä joko peltoa tai ulappaa. Kohdattaessa kaikki tervehtivät toisiaan. Aika eri maailma kuin Toronto.

590033.jpg

Miljöön ohella saaren keskeiset nähtävyydet ovat pohjoiskärjessä sijaitseva vanha (vuodelta 1833) hylätty majakka, ja näin keväisin muuttolinnut. Sattumoisin juuri lauantai-iltana olisi ollut vuosittainen lintuharrastajille suunnattu Margaret Atwoodin emännöimä illallistilaisuus, jonka tämänvuotisena puhujavieraana oli itse David Suzuki – siis se CBC:n yleisöäänestyksen mukaan viidenneksi suurin kanadalainen (ja elossaolevista suurin). Jätin kuitenkin väliin, kun liput olisivat maksaneet 60 dollaria, ja Atwood ja Suzuki lienevät parhaimmillaan kirjojensa kansien välissä.

590037.jpg

Tarkkaan ottaen Pelee Island ei ole aivan Kanadan eteläisin maapläntti; se titteli kuuluu Peleestä vielä hetken matkaa etelään sijaitsevalle Middle Islandille. Middle Island on kuitenkin pikku maapläntti, jossa ei nykyisin ole mitään ihmisaktiviteettia – Yhdysvaltain kieltolain aikana gangsterit kylläkin pyörittivät siellä hotellia ja kasinoa.

Joka tapauksessa molemmat saaret sijaitsevat 42. leveysasteen eteläpuolella, suunnilleen samalla korkeudella kuin Rooma.

Paluumatkalla sunnuntaina korkkasin Kanadan liftausmaana lyhyellä pätkällä Leamingtonista Chatham-Kentiin, josta sitten jatkoin junalla Torontoon. Paluu suureen kaupunkiin tuntui hieman kivuliaalta, sen verran idyllinen paikka Pelee Island oli.

590036.jpg